seuraavaan

Aluksi

Esipuhe

Estetiikan historiaa on käsitelty suomen kielellä niukanlaisesti. George Dickien Estetiikassa historiaa on kolmisenkymmentä sivua, Eino Krohnin teoksessa Esteettinen maailma noin 50 sivua, ja Yrjö Hirn puhuu aiheesta 17 sivun verran teoksessaan Esteettinen elämä. Ainoa kirjan kokoinen esitys on K. S. Laurilan vuonna 1911 julkaistu Johdatus estetiikkaan; historiallinen osa, johon kannattaa yhä tutustua.

Estetiikan klassikoita ei ole estetiikan historian kattava esitys. Rajoitun länsimaiseen estetiikkaan, keskityn käsityksiin taiteesta ja kauneudesta sekä näiden välisestä suhteesta ja valotan mielipiteiden muutosta lähinnä esittelemällä suuria vaikuttajia, klassikon aseman saavuttaneita kirjoittajia. Pyrin selostamaan asiat yksinkertaisesti mutta toisaalta niin yksityiskohtaisesti, että lukija saisi riittävän käsityksen ajattelun kokonaisuudesta ja käytetystä sanastosta. Näin hän voi siirtyä lukemaan alkutekstejä ja kommentaareja, kun kaipaa lisävalaistusta.

Suuria vaikuttajia tutkimalla saadaan kuva joistain muutoksista, mutta toiset jäävät hämärään. Klassikoiden esittelyn aluksi tai lopuksi valotan hieman aikakauden muuta estetiikkaa ja seuraan varsinkin kahta varjoon jäävää virtausta. Ensiksi ajatellaan nykyään yleisesti, että esteettinen arvo kattaa monia lajeja: suloinen, hieno, elegantti, koominen, traaginen, groteski, jopa ruma. Tämä asioiden tila on tuskin sadan vuoden ikäinen, ja seuraan kuinka siihen on tultu. Toiseksi taide on parin sadan vuoden ajan erotettu muista tekemisen lajeista perusteena, että taiteessa päämääränä on juuri tuo edellä mainittu esteettinen arvo. Tämä erottelu on pysynyt voimissaan, vaikka sitä on myös vastustettu syntyajoistaan saakka. Seuraan kuinka siihen päädyttiin ja kuinka sitä on puolustettu ja arvosteltu.

Yksi tapa tehdä mennyttä ajattelua nykylukijalle ymmärrettäväksi olisi upottaa se ympäristöönsä: muuhun ajatteluun, talouden, politiikan, tieteen yms tilaan. Voitaisiin sanoa että silloin ja silloin oli luontevaa korostaa ykseyttä kauneuden ehtona kun hallitusmuotokin oli tiukan hierarkkinen. En ole yleensä lähtenyt tälle tielle, koska tarkoituksenani ei ole herättää lukijan myötätuntoa menneisyyden mielettömyyksiä tai yksipuolisuuksia kohtaan. Yleensä esitän käsitykset sellaisinaan ja pyrin kaivamaan esiin niissä piilevää mielekkyyttä. Tarkoituksena on että lukija ehdotuksiin tutustuttuaan voi syventää omaa näkemystään.

Kiitokset

Koska ei ole mahdollista luetella kaikkia, joiden apu on tehnyt tämän kirjan valmistumisen mahdolliseksi, tyydyn kiittämään niitä, jotka tutustuivat käsikirjoitukseen ja auttoivat minua parantamaan sitä ehdotuksillaan ja kritiikillään: estetiikan tutkijaseminaariin osallistujat Aarne Kinnusen johdolla sekä Timo Jeskanen, Johanna Jutila, Oiva Kuisma, Markku Mustaranta, Matti Suurpää, Harri ja Maila Vuorinen.

Johdanto

Sana ›estetiikka›

Sanaa ›estetiikka› käytetään monella tavalla: puhutaan romantiikan estetiikasta, fragmentin estetiikasta tai kullan ja kimalluksen estetiikasta. Jonkinlaista selvyyttä tuo jako kolmeen:

  1. ›Estetiikalla› voidaan tarkoittaa teosjoukon yhteistä luonnetta:
    a) Ilmauksilla ›Hellaakosken runouden estetiikka›, ›Marimekko-estetiikka› tai ›modernismin estetiikka› tuodaan ilmi käsitys, että Hellaakosken runoja, Marimekon tuotteita tai modernismin piiriin kuuluvia taideteoksia yhdistää jokin, mutta ei kerrota mikä.
    b) Ilmauksilla ›oikun estetiikka› tai ›vastakohtien estetiikka Marimekolla› kerrotaan yksi tällainen teosjoukkoa yhdistävä periaate.
  2. Kun sanotaan, että arkaaisella ajalla vallitsi kullan ja kimalluksen estetiikka, tarkoitetaan että ihmiset ihastelivat sellaista, mikä kiiltää tai loistaa ja jossa on käytetty arvokkaita metalleja ja jalokiviä.
  3. ›Estetiikka› tarkoittaa myös filosofian haaraa, jonka ydinalueeseen kuuluvat
    a) taiteen filosofia ja
    b) esteettisen arvon filosofia eli kauneuden filosofia.

Teoksessani on kyse estetiikasta tässä kolmannessa merkityksessä.

Estetiikka filosofian haarana

Jos tyydytään epämääräiseen luonnehdintaan, voidaan sanoa että filosofian ongelmat ovat luonteeltaan yleisiä ja/ tai käsitteellisiä. Filosofinen ongelma ei ole, mitä on kuun pimeällä puolella, koska tähän saadaan selvyys kokemustiedon karttuessa: lähetetään luotain kuun taakse kuvaamaan. Sen sijaan filosofinen ongelma on, mitä tiede tai taide on tai miten esteettinen arvo eroaa tiedollisesta arvosta.

Yhtenä keskeisenä päämääränä estetiikassa on taiteen ja kauneuden (eli esteettisen arvon) käsitteiden rajaaminen ja sisäpuolelle jäävien ilmiöiden luonteen selvittely. Tähän saattaa kuulua vastauksen etsiminen esim. seuraavanlaisiin kysymyksiin:

Käsitteet

Usein sanotaan että käsite on se mitä sana merkitsee. Taiteen käsite olisi siten se, mitä sana ›taide› merkitsee. Kysymykseen mitä ›taide› merkitsee, voitaisiin vastata kahdella tavalla: voitaisiin yrittää sanallista luonnehdintaa tai voitaisiin osoittaa taideteoksia ja sanoa: »nuo ovat taidetta».

Kysymyksestä ja vastauksista käy ilmi, että käsitteellä on

  1. nimi (sana ›taide›),
  2. sisältö (jota sanallisella luonnehdinnalla yritetään tavoittaa) ja
  3. ala (oliot joita on oikein kutsua taiteeksi).

Samalla käsitteellä voi olla erilaisia nimiä. Esim. suomen sana ›vihreä› ja englannin sana ›green› ovat saman käsitteen, vihreän käsitteen nimiä.

Toisaalta myös samaan sanaan voi liittyä erilaisia käsitteitä. Esim. sana ›jalka› voi merkitä pelkkää jalkaterää tai sen lisäksi myös säärtä ja reittä.

Käsitteen määrittely

Sanan merkitys saadaan selville tutkimalla, miten sitä käytetään. Mutta filosofiassa ei olla kiinnostuneita pelkästään tästä vaan myös siitä, miten sanaa tietyssä yhteydessä tulisi käyttää, mitä sillä olisi järkevää tai hyödyllistä tarkoittaa. Kielitieteen tehtävä on luetella sanojen merkityksiä; filosofinen käsitteen määrittely tähtää selventämiseen, käsitteen eksplikaatioon.

Käsitteitä selvennetään myös filosofian ulkopuolella. Biologit tarkensivat kalan käsitettä sulkemalla ulkopuolelle vedessä elävät nisäkkäät, esim. kaskelotin ja delfiinin. Raja vedettiin lisääntymistavan perusteella, koska se katsottiin ulkomuotoa tärkeämmäksi.

Käsitteen rajaaminen voidaan ajatella toimintana, joka koostuu kahdesta vaiheesta, erittelystä ja ehdotuksesta:

Erittely: selvitetään, millaisia käsitteitä johonkin sanaan on liitetty.

Ehdotus: pohditaan, millä tavalla käsite olisi järkevää rajata.
Toisaalta pitäisi pysyä lähellä tavallista kielenkäyttöä, toisaalta pitäisi ottaa huomioon tilanne, jota varten käsitteen selventäminen on tarpeellista.

Oletetaan esimerkiksi, että haluttaisiin määritellä maineen käsite tarkoituksena erottaa entistä selvemmin toisistaan myönteinen ja kielteinen kuuluisuus.

Erittely: Yleensä sanalla ›maine› tarkoitetaan myönteistä kuuluisuutta (»hän on maineikas mies»). Joskus sanaa käytetään myös kielteisestä kuuluisuudesta (»kun kunnia menee, niin maine kasvaa»), mutta tällöin tarvitaan yleensä lisämääritettä ›huono› (»huonomaineinen mies»).

Ehdotus: Sanalla ›maine› olisi järkevää tarkoittaa vain, että joku on myönteisesti tunnettu, koska sana ›kuuluisuus› on neutraalimpi ja sopii siten kattotermiksi.

Esimerkissä on jouduttu tekemään väkivaltaa tavalliselle kielenkäytölle: uuden rajauksen mukaan sananlaskussa sanaa ›maine› on käytetty väärin; pitäisi käyttää sanaa ›kuuluisuus›. Tämä hinta on jouduttu maksamaan siitä, että käsitteiden suhteet ovat selkiytyneet: kuuluisuuden käsite sisältää sekä myönteisen kuuluisuuden (maine) että kielteisen kuuluisuuden. Myönteiselle kuuluisuudelle on nyt olemassa oma nimi, ja näin se erotetaan selvemmin omaksi alueekseen. Korostetaan eroa myönteisen ja muun kuuluisuuden välillä.

Käsitteiden määrittelyssä ei niinkään ole kyse sanoista, vaan siitä, miten todellisuutta jäsennetään, millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä asioiden välillä tähdennetään.

Edellisen esimerkin mukaisesti myös taiteen ja kauneuden käsitteiden rajaamisessa on kyse toisaalta siitä, miten sanoja ›taide›, ›taideteos›, ›taiteellisesti arvokas›, ›esteettisesti arvokas› tai ›kaunis› käytetään, toisaalta siitä, miten niitä olisi hyvä käyttää.

Kauneus ja taide

Sana ›kaunis›

Suomen kielen sana ›kaunis› on germaaninen laina, ja sen alkumuoto on ilmeisesti ollut ›skauniz›. Vatjassa ›kauniz› merkitsee punaista. Gootin kielessä ›skauns› merkitsi kaunista; muinaisalasaksassa ja muinaisyläsaksassa ›scôni› merkitsi loistavaa, kaunista.[1] Nykykielissäkin erottuu vielä kauniin muinainen yhteys punaiseen ja loistavaan. Venäjässä näkyy punaisen ja kauniin kytkentä: ›krasnyj› (punainen) – ›krasivyj› (kaunis); saksassa näkyy yhteys kauniin ja loistavan välillä: ›Schein› (loiste, hohde, valo) – ›schön› (kaunis). Punaisen ja loistavan yhteys on puolestaan siinä, että punainen on värinä intensiivinen.

Sanalla ›kaunis› on useampia käyttötapoja. Kun sanotaan, että jokin on kaunis, voidaan tarkoittaa muutakin kuin sitä, että kohde on esteettisesti arvokas:

Myös esteettisessä arvottamisessa sana ›kaunis› on kaksimerkityksinen; voidaan puhua ›kauniin› suppeammasta ja laajemmasta merkityksestä. Kun sanaa käytetään suppeassa merkityksessä, voidaan sanoa, että miehen ei pidä olla kaunis vaan komea. Laajemmassa merkityksessä voidaan sanoa Milan Kunderan tapaan, että Kuningas Oidipus on Sofokleen kaunein tragedia. Tällöin ›kaunis› merkitsee samaa kuin ›esteettisesti arvokas›.

Esteettinen arvo

Kuvitellaan että tyttö on hankkinut sankalasien sijalle piilolinssit ja perustelee hankintaansa sanomalla, että hän päätyi piilolaseihin esteettisistä syistä tai esteettisin perustein. Hän tarkoittaa että piilolasein hän näyttää mielestään paremmalta, enemmän ihannettaan vastaavalta. Tyttö haluaa mieluummin näyttää luonnolliselta ja urheilulliselta kuin ankaralta opettajattarelta tai tehokkaalta virkanaiselta.

Niinpä voitaisiin ehdottaa että esteettinen arvo on ulkonäön arvoa, arvoa siltä kannalta, miltä jokin näyttää, ja hyvä ulkonäkö on yhtä kuin ihanteen mukainen ulkonäkö. Näin esteettinen arvo on kytketty toisaalta ihanteisiin, toisaalta siihen miltä jokin näyttää (ja voitaisiin myös lisätä: miltä jokin kuulostaa).

Mielestäni tällainen kauneuskäsitys on turhan ahdas, mutta se on hyvä pitää mielessä kun tutustutaan estetiikan klassikoihin. On valaisevaa tarkkailla, kuinka tästä käsityksestä on pidetty kiinni ja kuinka siitä on poikettu.

Taide

Vuonna 1842 Wolmar Styrbjörn Kilpinen muodosti sanan ›taitaa› pohjalta sanan ›taide›, samaan tapaan kuin hän oli muodostanut sanan ›tiede› sanasta ›tietää›.[2] Sanalla ›taide› viitataan samaan käsitteeseen kuin puhuttaessa kaunotaidosta (englannin ›fine art›, saksan ›schöne Kunst›, ranskan ›beaux art›). Tämän käsitteen sisällöstä on kuitenkin jatkuvasti kiistelty.

Niin kuin sana ›kaunotaito› vihjaa, on taiteella ajateltu olevan jotain tekemistä kauneuden kanssa. Mitä tekemistä? Onko ajateltu että taidetta on vain siellä missä on kauneutta tai että taidetta on aina siellä, missä ihminen onnistuu luomaan jotain kaunista? Kun seurataan taidekäsitysten historiaa, kannattaa pitää silmällä, millaisena taiteen ja kauneuden suhde on nähty.

Kauneuden ja taiteen käsitteiden historia

Luon katsauksen kokonaisuuteen, jotta jatkon monet yksityiskohdat olisi helpompi sijoittaa paikalleen.

Kauneuden käsitteen historia

Kun joku sanoo että kauneus on sitä ja sitä tai esteettisesti arvokasta on se ja se, hän voi tähdätä eri asioihin, esim. 1) maun muuttamiseen. Väitteellä »kauneus on kirkkautta» hän voisi yrittää vaikuttaa muihin ihmisiin niin, että nämä kiinnittäisivät aikaisempaa enemmän huomiota juuri kirkkauden kauneuteen. Tämän sijasta hän voisi myös selvittää 2) esteettisen arvon ja muiden arvojen eroja tai 3) kauneuden ja joidenkin muiden arvojen yhtäläisyyksiä. Käsittelen näitä kahta vaihtoehtoa tarkemmin.

2) Voidaan pyrkiä täsmentämään, miten esteettinen arvo eroaa muista arvoista, esim. tiedollisesta arvosta, hyötyarvosta tai aistimellisesta mieluisuusarvosta. Tätä voitaisiin kutsua kauneuden määritelmäksi, koska määritelmä rajaa yhden asian erilleen toisista, jotta tiedetään mistä puhutaan. Esimerkkimääritelmänä olkoon hurrikaanin erottaminen muista myrskyistä tuulen nopeuteen vetoamalla:

»Hyväksytyn määritelmän mukaan hurrikaani on myrsky, jossa tuulen nopeus on vähintään 74 mailia eli noin 120 km tunnissa.»[3]

Antiikin ajattelijat eivät juuri pohtineet kauneuden ja muiden arvojen eroa, mutta keskiajalta lähtien on korostettu esteettisen arvon kahta erityispiirrettä: sen yhteyttä mielihyvään ja erilaisten kohteiden tarkasteluun.

3) Voidaan myös tähdätä tarkempaan selvittelyyn; etsitään vastausta kysymykseen, mihin arvojen tyyppiin kauneus kuuluu. Monilla arvoilla on melko yksioikoiset edellytykset: partaterä ei voi olla hyvä, ellei se ole terävä ja kestävä. Onko kauneus tällainen arvo? Onko oikein sanoa kohdetta kauniiksi vain, jos sillä on tietyt ominaisuudet? Toisaalta on myös arvoja, jotka eivät edellytä mitään tiettyä kohteelta vaan ainoastaan kokijalta. Ruuan miellyttävä maku ei edellytä muuta kuin että joku on mieltynyt siihen. Onko kauneus tällainen arvo? Onko kohdetta oikein sanoa kauniiksi vain, jos joku kokee jotain tai asennoituu sopivalla tavalla?

Vastausta näihin kysymyksiin voidaan kutsua kauneuden teoriaksi, koska teoria selvittelee sen ilmiön luonnetta ja suhteita, jonka määritelmä on rajannut. Esim. H. Rieblin hurrikaaniteoria selittää, kuinka hurrikaani saa alkunsa.

Antiikin aikana kauneutta pidettiin partaterän hyvyyden kaltaisena arvona. Perusajatuksen muotoilee selkeästi kirkkoisä Augustinus (354–430):

»Kysyn, ovatko kohteet kauniita, koska ne miellyttävät, vai miellyttävätkö ne siksi, että ne ovat kauniita. Ja saan epäilemättä vastauksen, että ne miellyttävät, koska ne ovat kauniita. Seuraavaksi kysyn, miksi ne ovat kauniita, ja jos havaitsen epäröintiä, autan kysymällä, eivätkö ne ole kauniita siksi, että niiden osat ovat samankaltaisia ja sopivan yhdistelyn ansiosta sopusoinnussa toistensa kanssa.»[4]

Augustinuksen mukaan päivänkakkara voi olla kaunis vain, jos sen terälehdet, heteet ja muut osat ovat toisiinsa sopivissa lukusuhteissa. Kun näin on, kukan katsominen miellyttää.

osien sopivat
lukusuhteet
 →  kauneus  →  tarkastelun
miellyttävyys

Tähän näkökantaan voidaan luontevasti liittää vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

  1. Kuuluuko kauneus luokkaan »makuasioista ei pidä kiistellä»?
    Ei, sillä kaunis kohde on kaikille kaunis, koska päivänkakkaran lukusuhteet eivät muutu sen mukaan, katsooko sitä Einari vai Lisbeth.
  2. Miten varmistutaan siitä, että kohde on todella kaunis?
    Päivänkakkaran kauneudesta perille pääseminen ei edellytä sen näkemistä; kun tiedetään, että lukusuhteet ovat esim. kultaisen leikkauksen mukaiset, voidaan päätellä, että kukka todella on kaunis.

Toista ääripäätä edustaa Arthur Schopenhauer (1788–1860): hänen mukaansa kohteen kauneus ei edellytä mitään itse kohteelta vaan ainoastaan sopivaa tarkastelutapaa:

»Sanoessamme, että jokin on kaunis, tuomme ilmi että se on esteettisen tarkastelun kohteena. Tämä pitää sisällään kaksi asiaa. Ensinnäkin kohteen näkeminen tekee meidät objektiivisiksi, ts syventyessämme tarkastelemaan sitä emme enää ole tietoisia itsestämme yksilöinä, vaan puhtaina, tahtoa vailla olevina tiedon subjekteina. Toiseksi emme tajua kohdetta yksityisenä oliona vaan Ideana – –.»[5]

Mikään ei ole sinänsä toista kauniimpaa. Kyse ei ole viime kädessä kohteen ominaisuuksista vaan meidän kyvystämme irrottautua tavallisesta tahdon hallitsemasta tarkastelutavasta.[6] Ihminen katselee päivänkakkaraa ja tämä katselu tuottaa kukan kauneuden.

kohteen kauneus ← esteettinen tarkastelu

Lisäkysymyksiin vastattaisiin vaikkapa näin:

  1. Kuuluuko kauneus luokkaan »makuasioista ei pidä kiistellä»?
    Kyllä: jos minä onnistun joissain olosuhteissa irrottautumaan esteettiseen tarkasteluun, ei siitä seuraa mitään toisten kannalta.
  2. Miten varmistutaan siitä, että kohde on todella kaunis?
    Koko kysymys on mieletön, koska kauneus ei edellytä kohteelta mitään erityistä.

Näin äärimmäiset kannat ovat harvinaisia. Yleensä on pyritty kulkemaan keskilinjaa ja pidetty kauneutta arvona, joka on yhteydessä sekä kohteeseen että tarkastelijaan. On ajateltu että kauneus liittyy kiinteästi mielihyvään, mutta toisaalta kauneus on myös ankkuroitu kohteen ominaisuuksiin, niin että mikä tahansa ei ole kaunista. Väitteessä »iltarusko on kaunis» vihjataan, että iltataivas miellyttää puhujaa ja että tämä mieltymys ei ole satunnaista vaan aiheellista esim. sen nojalla, että iltaruskon värit ovat erityisen hehkuvat tai että tumma pilvi on jäntevänä kuviona oranssia taustaa vasten. Mukana on sekä ihmisestä riippuvaa (mielihyvä) että hänestä riippumatonta (väritys ja sopivan muotoinen pilvi).

Eri mieltä on oltu siitä, voiko kauneuden todistaa. David Hume piti kauneutta asiana, jonka voi todistaa sellaiselle, joka ei sitä tajua. Immanuel Kant sen sijaan kiisti jyrkästi todistamisen mahdollisuuden.

Taiteen käsitteen historia

Antiikin Kreikan uskonnossa ja mytologiassa muusat olivat vähäisempiä jumalattaria. He ovat antaneet nimen paitsi musiikille myös museolle: muusien palvontapaikkaa kutsuttiin nimellä ›museion› ja samaa nimeä alettiin käyttää myös paikalle kerätystä patsaskokoelmasta.

Antiikki ei kuitenkaan tuntenut maalauksen, kuvanveiston tai arkkitehtuurin muusaa. Muusat rajoittuivat muusisiin taitoihin, siis lähinnä musiikkiin, runouteen ja tanssiin. Tarkemmin sanoen näitä Zeuksen ja Mnemosynen (muistin) tyttäriä oli yhdeksän:

Kalliope (Kaunoääni) epiikka
Kleio (Maine) historia
Erato (Ihana) lyriikka ja rakkausrunous
Euterpe (Ilahduttava) huilunsoitto
Melpomene (Laulaja) tragedia
Thalia (Kukkea) komedia
Polyhymnia (Monilaulu) hymnirunous
Terpsikhore (Tanssiriemu)   tanssi ja kuorolaulu
Urania (Taivaallinen) tähtitiede

Tähtitiede kuului muiden kanssa samaan ryhmään, koska myös taivaalla on liikettä ja rytmiä. Siellä on myös ääntä: pythagoralaiset olivat alkaneet puhua sfäärien musiikista.

Niitä tekemisen lajeja, joita nykyisin pidetään taiteena, ei antiikin aikana nähty yhteen kuuluvana ryhmänä. Runoutta pidettiin profetoimisen ja ennustamisen sukulaisena, kun taas maalaus, kuvanveisto ja arkkitehtuuri laskettiin käsityöksi. Patsaan tekeminen ei sopinut vapaalle miehelle sen enempää kuin kengän tekeminen, sillä molemmat vaativat ruumiillista ponnistusta ja olivat siten orjan työtä. Vapailla taidoilla – tai vapailla taiteilla niin kuin niitä harhauttavasti kutsutaan – tarkoitettiin juuri niitä, jotka sopivat vapaalle kansalaiselle. Aristoteleen mukaan edes musiikin esittäminen ei oikein ollut sopivaa:

»Kutsumme – – musiikin esittäjiä rahvaanomaisiksi emmekä pidä esiintymistä miehelle sopivana, paitsi ehkä humalassa tai pilanpäiten.»[7]

Lähimmäksi nykyistä lajittelua antiikki pääsi puhuessaan jäljittelevistä (eli mimeettisistä) taidoista. Näihin luettiin ainakin musiikki, tanssi, runous, maalaus ja kuvanveisto.

Antiikin aikana vertailtiin toisiinsa esim. runoutta ja maalaustaidetta ja huomattiin niissä monia yhtäläisyyksiä. Teoksia pidettiin hyvinä samoin perustein kuin nykyäänkin: hyvältä teokselta vaadittiin esim. esteettistä ja tiedollista arvoa. Näin ollen voitaisiin sanoa että antiikin aikana oli taidetta, vaikka ei ollut mitään sanaa sitä varten.

Keskiajalla taitojen jaottelutavat pysyivät ennallaan, mutta 1500- ja 1600-luvuilla tilanne muuttui. Luonnontieteen edistyminen johti siihen, että tiede eriytyi omaksi alueekseen. Visuaalisten taiteiden arvostus kohosi, ja sellaisia nykyisiä taiteenlajeja kuin maalausta, runoutta ja musiikkia alettiin pitää toisilleen läheisinä.

Lopullinen taiteen käsitteen kiteytyminen tapahtui 1600- ja 1700-luvun kuluessa. Alettiin puhua kaunotaidoista, koska maalaukselle, kirjallisuudelle, musiikille jne pidettiin yhteisenä pyrkimystä kauneuteen.

Tämän jälkeen tilanne on ollut suhteellisen vakaa. Esteettinen, kauneuteen pohjaava taiteen määritelmä on pysynyt voimissaan, vaikka sitä vastaan on jatkuvasti hyökätty.

Taiteen käsitteen historia voitaisiin tiivistää seuraavasti:

  1. Antiikin aikana oli taidetta mutta ei ollut mitään sanaa sitä varten.
  2. Taiteen käsite kiteytyi 1600- ja 1700-luvuilla sen pohjalta, että erilaisia taitoja vertailtiin keskenään ja ajateltiin, että nimenomaan pyrkimys kauneuteen yhdistää sellaisia aloja kuin taulujen maalaamista, laulujen säveltämistä, runojen kirjoittamista ja palatsien rakentamista.
  3. Sen jälkeen on esitetty muita taiteen määritelmiä ja asetettu kyseenalaiseksi, että taiteelle olisi leimallista pyrkimys esteettiseen arvoon.

 

seuraavaan

 


[1] Suomen kielen etymologinen sanakirja I.

[2] Suomen kielen etymologinen sanakirja IV.

[3] Battan: Myrskyjen olemus, s. 88–89.

[4] Augustinus: De vera religione 32.59.

[5] Schopenhauer: Die Welt als Wille und Vorstellung I §41.

[6] Tosin Schopenhauerin mukaan kohdetta voidaan sanoa toista kauniimmaksi, jos sen esteettinen tarkastelu on helpompaa.

[7] Aristoteles: Politiikka 1339b.